#radio35-juttusarja, tammikuu 2020, teksti: Harri Moisio
Sain tehtäväkseni kirjoittaa miten olen nähnyt ja kokenut toimialan kehityksen vuosien saatossa. Olen kirjannut tapahtumat kuten ne muistan ja miten ne omasta mielestäni ovat menneet. Näkökulma on siis useissa kohdin hyvin subjektiivinen. Lähteinä olen käyttänyt oman muistini ja arkistojeni lisäksi Turun Sanomien, Salon Seudun Sanomien, Helsingin Sanomien ja Kauppalehden artikkeleita sekä Pentti Kemppaisen kirjaa Kuuluu kaikille! – Kaupallisen radion historia Suomessa (Into Kustannus 2015).
Salo 2.2.1990
Aamu oli hyvin poikkeuksellinen. Yöunet olivat jääneet vähiin, vaikka nukkumaan olinkin päässyt normaaliin aikaan – siinä iltakymmenen jälkeen. Ilta oli ollut jännittävä ja aamusta oli tulossa vielä jännittävämpi.
Berliinin muurin murtumisesta oli kulunut kolme kuukautta, mutta DDR oli vielä olemassa. Samoin Neuvostoliitto, jonka johtaja Mihail Gorbatshov oli lokakuun lopussa soittanut Suomen vierailullaan ensimmäisen kännykkäpuhelunsa.
Luuriksi oli Gorbatshoville hankittu Mobira Cityman 900, mistä Salossa oltiin luonnollisesti oltu tohkeissaan. Olihan matkapuhelintehtaasta nopeasti tullut pienen kaupungin suuri ylpeydenaihe. Syksystä lähtien yhtiön nimi oli virallisesti ollut Nokia Mobile Phones, mutta kansa puhui yhä Mobirasta, jotkut myös Nokia-Mobirasta. Suomessa elettiin nousukauden vihonviimeisiä hetkiä, vaikka laskukauden merkkejä moni sanoi jo näkevänsä. Oli vahva markka ja vahvoilla valtaoikeuksilla varustettu presidentti Mauno Koivisto.
Lukiolaisen mielessä eivät kuitenkaan olleet maailmanpolitiikan tai Suomen talouden käänteet, vaan illalla pelattu jääkiekon I-divisioonan ottelu Hokki Salo – Sport. Olin mennyt otteluun hämmentynein mielin. Tuleekohan tästä mitään? Kunpa kukaan tuttu ei olisi paikalla, niin ei tarvitsisi selittää kenellekään mitä olin tekemässä.
Olin sullonut Marantz- merkkisen kasettinauhurin ja mikrofonin T-marketin muovipussiin. Siellä ne pysyisivät katseilta piilossa.
Laitteiden toimivuuden olin tarkastanut moneen kertaan hakiessani ne Vilhonkadulta Radio Suomen Salon toimituksesta. Paikallinen radio oli aloittanut lähetyksensä marraskuussa ja järjestänyt tammikuussa avustajakurssin, jonne olin tullut yllättäen valituksi. Tai no, naapurissamme asui radion ohjelmapäällikkö Kari Karjalainen, joten valintani kahden päivän viikonloppukurssille ei rehellisyyden nimissä ihan jättiyllätys sittenkään ollut.
Olin pystynyt vähän tunnustelemaan maaperää ennen kuin hakemuksen kurssille tohdin laittaa. Naapurisovun nimissä oli siten kurssille valikoitunut yksi 17-vuotias juniori. Kurssilla oli opetettu mm. haastattelutekniikkaa, nauhurin käyttöä ja nauhan leikkaamista. Perusjuttuja, joita paikallisradion avustaja tarvitsisi. Avustajakurssin tavoite oli saada kuuluvuusalueen kuntien kotiseutu-, kulttuuri-, ja urheiluväki innostumaan jutunteosta radioon. Tarkoitus oli perustaa ikään kuin paikallinen kirjeenvaihtajaverkosto.
Karjalainen kysyi muutama päivä kurssin jälkeen menisinkö tekemään juttua paikallisen kiekkoseuran pelistä. Urheilusta kiinnostuneita avustajia ei kurssiltakaan liiemmälti ollut tullut ja penkkiurheilullisuuteni olin tehnyt hyvin selväksi, joten pyyntö oli melko odotettu. Sanoin meneväni.
Illalla pelissä minua pelotti ja jännitti, aamulla kadutti ja jännitti vielä enemmän. Olin pelin jälkeen toimittanut nauhurin takaisin radion toimitukseen. Nauhan olin jättänyt saatetekstin kera näkyvälle paikalle lähetysstudioon. Sitä ei voisi aamutoimittaja olla huomaamatta. Hänen leikattavakseen nauha jäisi. Näin oli sovittu, sillä en taitanut tekniikkaa niin hyvin, että olisin sitä itse pystynyt työstämään oikeastaan mitenkään. Nauhan jatkokäsittelyn ymmärtämiseen ei minulle yksi avustajakurssi ollut riittänyt.
Mitä jos juttuni olikin niin huono, että sitä ei ajettaisi ulos lainkaan? Mitä jos nauhaa ei aamulla löytyisikään mistään? Siivoojahan olisi saattanut sen epähuomiossa vaikka pudottaa lattialle.
Onneksi en ollut kertonut jutuntekomatkasta kenellekään eikä pelkäämiäni tuttuja ollut ilmaantunut katsomoon. Tai ainakaan en heitä siellä huomannut. Kukaan ei saisi tietää surkeasta epäonnistumisestani.
Kauan en kuitenkaan itsesäälissäni ehtinyt rypeä, kun aamujuontaja – Karjalainen itse – totesi: ”Seuraavaksi eilisillan jääkiekko-otteluun, jossa paikalla oli toimittajamme Harri Moisio.”
Ja sieltä se radiosta tuli noin klo 7.30: illalla tekemäni haastattelu Hokin hyökkääjä Jouko Myrrästä. Parikymppinen kiekkoilija vastaili kysymyksiini vahvalla tampereen murteella. Ei jäänyt epäselväksi mistäpäin Suomea mies on kotoisin.
Olin valmistellut hyvissä ajoin kovan kysymyspatterin: Mitä olet mieltä illan ottelusta, mitä pidit tuomareista, oletko tyytyväinen omaan suoritukseesi, millä mielellä seuraavaan otteluun? Mielestäni raudanlujia kysymyksiä. En kovin varmaotteiselta kuulostanut, mutta asialliselta kuitenkin. Asiallinen oli myös Myrrä. Ehkä häntäkin jännitti. Tuskin Myrräkään oli kovin monessa radiohaastattelussa aikaisemmin ollut. Tiedä vaikka olisi nyt ollut ensimmäinen kerta kyseessä. Haastattelu ei lähipiirini ulkopuolella varmaankaan intohimoja herättänyt, mutta itsessäni sitäkin enemmän.
Hokilla oli tuolloin tapana hävitä pelinsä ja niin oli käynyt nytkin. Pisteet matkasivat lukemin 6-2 Vaasaan. Salon kiekkoillasta kuoriutui pelin jälkeisenä aamuna kuitenkin yksi suuri paikkakuntalainen voittaja: Minä. Pelot ja jännitykset olivat vaihtuneet hillittömään riemuun – ensimmäinen juttuni oli ajettu radiossa ulos.
Olin mielestäni nyt lottovoittaja ja Salon seudun kuuluisin mies. Tästä kaksoisstatuksesta huolimatta oli kiirehdittävä kouluun. Tarjolla olisi heti aamutuimaan matematiikkaa ja kammottavana pitämääni vektorioppia. Onneksi oli sentään perjantai.
Kesätöihin
Olin koko kevään hakenut kesätöitä ja lopulta paikallinen puualan yritys töitä minulle tarjosikin. Lautapojaksi en kuitenkaan koskaan mennyt, sillä radiossa oli tarjolla pieneksi yllätyksekseni töitä myös. Olin ensimmäisen radiojuttuni jälkeen tehnyt keväällä vain yhden jutun, jota sitäkään ei lopulta julkaistu. Siinäkin oli aiheena jääkiekko. Ottelu ei kuitenkaan ollut Hokin peli vaan sarjaporrasta alempana pelaavan Salon Palloilijoiden kamppailu. Myös SalPa oli ottanut Hokin tavoin taktiikakseen pysytellä hyvissä kyttäysasemissa sarjataulukon häntäpäässä.
Päätös olla julkaisematta tekelettäni oli pettymys, mutta ymmärrettävä. Jos peli päättyy 20-1, on aika outoa udella hävinneen joukkueen valmentajalta tuomarityöskentelyn onnistumisesta. Ikään kuin olisi jotain merkitystä sillä, oliko vastustajan 16. maalia edeltänyt paitsio. Minä kuitenkin tätä SalPan valmentajalta utelin, eikä se koskaan eetteriin asti päätynyt. Tavallaan harmi, sillä siinä olisi ollut todellinen radiohelmi. Ehkä joku olisi sen laittanut myöhemmin YouTubeen.
Radiota en kuitenkaan ollut unohtanut, mutta kesätöitä en näillä näytöillä uskonut saavani. Sitä paitsi olin vielä alaikäinen ja vailla ajokorttia, autoa kun tarvittiin paikallisradion toimitustyössä paljon.
Kesäduunari minusta kaikesta huolimatta tuli ja alkuun pyrin lähinnä pysymään poissa muiden tieltä. Laitoin levyjä hyllyihin ja keitin kohtalaisen kitkerää kahvia, josta pääsivät nauttimaan niin henkilökunta, studiovieraat kuin maksavat asiakkaatkin.
Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin itsevarmuuteni kasvaa ja uskaltauduin taas myös jutuntekoon. Muistan käyneeni ainakin Salon matonpesupaikalla kyselemässä onko mäntysuopa parasta pesuainetta ja ovatkos pesijät olleet täällä jo heti sotien jälkeen mattojaan kuuraamassa. Ämyrin tanssilavalla olin tekemässä juttua 50 vuotta täyttävästä Somerniemen VPK:sta ja Halikkoon porhalsin tekemään haastattelua pian eläkkeelle jäävästä paikallisen 4H-yhdistyksen toiminnanjohtajasta.
Ajokortiton kun olin, minulla oli monella reissulla autonkuljettaja – kuka toimituksesta tai myynnistä kulloinkin tuohon kunniatehtävään ehti. Juhlalliselta tuntui.
Lähetystäkin pääsin loppukesällä hieman juontamaan. Uutisia sain lukea myös, samoin sanomalehtikatsauksen. Katsaus oli melko yksinkertainen kasata, sillä lehtiä toimitukseen tuli neljä: Salon Seudun Sanomat, Turun Sanomat, Helsingin Sanomat ja Kauppalehti. Näiden lisäksi käytössä olivat kioskilta ostetut iltapäivälehdet. Kun lehtikatsauksessa oli tapana lukea kolme pääkirjoitusta, sai jokainen toimitukseen tullut julkaisu taatusti huomiota vähintään pari kertaa viikossa.
Ensimmäinen lehtikatsaukseni oli suuri katastrofi. En muistanut hengittää ja vasta Bauer Medialla kaupallisena johtajana nykyään vaikuttavan Erkka Jaakkolan väliintulo pelasti henkeni. Hän sulki mikrofonini, kehotti minua puhaltelemaan rauhassa ja luki katsauksen itse loppuun. Kiitos ja hymyhymiö vielä kerran Radio Suomen Salon alkuperäiseen toimituskuntaan kuuluneelle Erkalle, joka tämän tapauksen muistaa hyvin. Asiaan on nimittäin Erkan kanssa palattu usein.
Lehtikatsaus on hyvä esimerkki tuon ajan pienen paikallisradion ohjelmistosta. Pyrittiin tekemään ikään kuin Yleisradiota minikoossa paikallisin maustein.
Tästä oivana osoituksena toimii myös ohjelma Terveisiä Arkadianmäeltä, joka oli viikoittainen tunnin keskusteluohjelma, jossa vierailivat kuuluvuusalueen kansanedustajat kukin vuorollaan.
Kovin monipuolisesti eduskunta ei ohjelmassa kuitenkaan tullut esille, sillä kuuluvuusalueella oli tuohon aikaan kaksi parlamentaarikkoa, Teijon telakan pääluottamusmiehenä toiminut Jukka Roos (sd.) ja salolainen varatuomari Sauli Niinistö (kok.), joka ennen kansanedustajuuttaan oli pyörittänyt kaupungissa omaa lakiasiantoimistoaan. Kumpikin oli ensimmäisen kauden kansanedustaja ja molemmat olivat vierailleet radiossa jo sen avajaispäivänä. Erityisesti Roos viihtyi toimituksessamme hyvin, hän saattoi piipahtaa siellä ihan muuten vain ennen kuin hänen bussinsa lähti Helsinkiin, toimituksemme kun sijaitsi aivan Salon linja-autoasemaa vastapäätä.
Niinistöstä oli muutama vuosi aikaisemmin todettu, että tämä olisi tyypillinen ensimmäisen ja samalla viimeisen kauden juristikansanedustaja. Tiedä sitten oliko Terveisiä Arkadianmäeltä-ohjelmalla vaikutusta, mutta jatkokaudelle hänet kevään 1991 vaaleissa valittiin. Sittemmin hänet on valittu kaksi kertaa jopa tasavallan presidentiksi. Poliittista uraputkea voi pitää hyvällä syyllä erinomaisena.
Tavoite olla samaan aikaan paikallinen radio ja isot valtakunnan uutiset kattava tiedotusväline täyttyi osaltaan myös siinä, että oma toimittajamme oli paikalla niin sdp:n puoluekokouksessa kesäkuussa Lappeenrannassa kuin keskustan vastaavassa palaverissa myöhemmin Porissa.
Keskustan johtoon nousi tuossa kokouksessa 36-vuotias Esko Aho, joka seuraavana keväänä johti puolueensa ”veret seisauttavaan” vaalivoittoon. Demareiden mittelössä puoluejohtajiksi pyrkivät sekä Paavo Lipponen että Tarja Halonen, mutta istuva puheenjohtaja Pertti Paasio säilytti selkein lukemin paikkansa. Halonen itse asiassa luopui kilvasta ennen ratkaisevaa äänestystä. Muistelen, että Lipponen saatiin radiomme suoraan lähetykseen välittömästi sen jälkeen, kun hän oli pitänyt oman vaalipuheensa puoluekokousväelle.
Samaan aikaan kun toimittajamme oli Porissa todistamassa Paavo Väyrysen aikakauden päätöstä Suomen keskustan johdossa, muu toimitus valmistautui tekemään kahden päivän lähetystä Someron messuilta. Se oli pienen toimituksemme iso ponnistus ja yhä olen ylpeä siitä, että messuryhmään pääsin mukaan.
Messuilla meillä oli radion oma osasto, jonne oli saatu puhelinyhteys Salon studioomme. Suoria raportteja teimme messuilta kymmenittäin.
Ajan henkeen kuului myös se, että kuuluvuusalueen kunnat ja seurakunnat saattoivat tuottaa paikallisradioon omaa ohjelmaansa. Tästä taisi olla maininta toimilupaehdoissakin.
Jos kunta halusi ohjelmaa tehdä, siihen oli annettava mahdollisuus kohtuullisia kustannuksia vastaan. Radion etu oli, että se sai pitkälti määritellä kohtuullisuuden. Salon kaupunki ja paikallinen seurakunta käyttivät tätä mahdollisuutta innokkaasti hyväkseen ja ymmärtääkseni erityisesti seurakunnat ovat jatkaneet perinnettä monilla paikkakunnilla ympäri Suomea pitkälle 2000-luvulle saakka.
Seurakuntien ohjelmia tekivät nauhurin käytön ja studiotekniikan hyvin osaava porukka ja he eivät paljoa apua tavanneet pyytää.
Kaupungin ohjelmissa oli toisin. Apua tarvittiin ja sitä annettiin, mutta varsin vaihtelevin tuloksin.
Mieleen on jäänyt tapaus, kun eräs kaupungin viranhaltija kävi hakemassa toimituksestamme nauhurin, jonka käyttöä yritin hänelle opettaa. Mielestäni opetus meni hyvin, mutta en muistanut mainita, että patterit saattavat nauhurissa vetää viimeisiään. Ja niinhän ne loppuivat juuri, kun tämä oli päässyt paikalliselle kaatopaikalle haastattelemaan kaatopaikan operatiivista toimintaa johtavaa haalariosaston virkamiestä.
Ei kun takaisin toimitukseen, jossa jo hieman lämpimänä käynyt kaupungin väliaikainen lentävä reportteri sai nauhuriin uudet paristot. Runsaan tunnin kuluttua hän saapui takaisin toimitukseen haastattelunsa tehneenä, mutta pahin oli hänellä vasta edessä – hän sai minut kaverikseen työstämään nauhaa lähetyskelpoiseen kuntoon.
Menimme yhdessä radion äänitysstudioon tarkoituksenamme siirtää c-kasetin ääni kelanauhalle ja aloittaa sitten nauhan leikkaaminen. Laitoin kasetin pesäänsä ja aloimme kuunnella vaivalla saatua kaatopaikkahaastattelua. Ihmettelimme ainakin pari minuuttia miksi mitään ei kuulu, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Lopulta pyysin radiomme teknikkoa katsomaan mistä syystä studiossa ei tunnu mikään toimivan. Teknikko oli jo aiemmin osoittautunut hyväksi elektroniikan tuntijaksi, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta, sillä vika löytyi heti.
Olin hermostuksissani painanut kasettisoittimesta playn ja recin päälle samanaikaisesti. Niin oli häipynyt nauhalta ainakin 80 prosenttia kaatopaikkahaastattelusta. Eikä kulunut kuin hetki, kun kaupungin lähettämä virkamiestoimittaja oli toimituksestamme häipynyt vähintään sataprosenttisesti pää kiukusta höyryten. Tiedossani ei ole, kävikö hän vielä kolmatta kertaa nauhurin kanssa läheisellä Peppursuon kaatiksella, mutta minun ja hänen välinen yhteistyö sai päätöksensä. Uskoakseni viranhaltija tunsi perustavaa laatua olevaa henkilöön kohdistuvaa epäluottamusta.
Radion uutiset koottiin STT:n sähkeliuskoista, joita toimitukseen tulvi jatkuvalla syötöllä ympäri vuorokauden. Suomen tietotoimiston printteri sylki paperia ulos sitä mukaa kun STT:n toimitus sai sähkeitä kirjoitettua. Erityisesti aamutoimittajalla kului melkoisesti aikaa, kun tämä kävi läpi yön aikana tulleet tulosteet. Jonkinlainen johtoajatus oli se, että ihmiset olivat todennäköisesti katsoneet illalla televisiosta Kymmenen uutiset, joten kaikki sitä ennen tulleet sähkeet olivat aamulla vanhoja uutisia. Päästessäni aamutoimittajan assistentiksi, sain tehtäväkseni selata STT:n liuskaa läpi. Näky oli kuin nuori herra olisi talouspaperipaperirullaa lukenut .
Aamuohjelman puhesisältö koostui tasapuolisesti kovan luokan ulkomaanuutisista, urheilutuloksista ja paikkakunnan omista uutisista ja menovinkeistä. Käytössä oli toki myös toimituksen avustajien edellisenä päivänä seuraavaa aamua varten toimittamia nauhoja mitä erilaisimmista kuuluvuusalueen tapahtumista. Toki myös studiovieraita aamuohjelmassa kävi silloin tällöin, olkoonkin, että silloin tavoitteena oli saada vieraita erityisesti iltapäiväohjelmaamme.
Kattaus oli monipuolinen, vaikka hyvin kotikutoistahan tuo oli verrattuna Yleisradioon, johon vertailua tietysti tehtiin, sillä kaupallista kilpailijaa ei pienellä alueella ollut. Kotikutoisuus kuului mm. ulkomaalaisten nimien lausumisessa. Siinä oli huomattavasti paljon enemmän haastetta kuin nykyään. Tänä päivänä löytää halutessaan melko helposti ainakin suunnilleen oikean lausuntatavan internetin syövereistä, mutta tuolloin oli luotettava omaan intuitioon, joka oli välillä melkoista luullun arvaamista.
Itse muistan puhuneeni mm. punaisista kreemeistä, joita johti Puul Put, sillä arvelin o:n lausuttavan khmerin kielessäkin ruotsalaisittain. Väärin meni, eikä sana khmeritkään ollut millään mahtua tajuntaani, vaan kreemit sieltä harmillisen usein tuli.
Kaikesta huolimatta paikallisradiosta saattoi kuulla valtakunnan ja maailman tärkeimmät uutiset, enkä usko, että viestien perillemeno hirveästi kärsi pienistä kielellisistä kömmähdyksistä. Lukemissamme urheilutuloksissa tosin saattoi olla kuulijalla joskus ihmettelemistä, sillä STT:n sähkeistä puuttuivat lähes aina väliviivat. Esimerkiksi tennistä ymmärtävä kuulija saattoi ihmetellä miten Stefan Edberg on voinut voittaa Boris Beckerin lukemin 32, erätulosten ollessa 62, 62, 36, 36 ja 64.
Musiikin valitseminen oli yksi hauskimmista työtehtävistä, vaikka siihen aikaa menikin mikäli sen kunnianhimoisesti halusi tehdä. Tuolloin soitettiin vielä paljon vinyylejä. Tuskin on väärin sanoa, että cd ja vinyyli olivat aika tasavahvassa asemassa.
Kun kolmen tunnin lähetykseen valitsi 30 kappaletta, pärjäsi usein varsin hyvin. Mitään soittolistoja ei käytetty, joten soitettavassa musiikissa korostui varsin usein juontajan omat mieltymykset. Eikä pelkästään mieltymykset, vaan käsitykset siitä mitä kansa todella halusi kuulla. Radiossa soivat näin sulassa sovussa AC/DC, Matti Esko, Hurriganes, MC Nikke T, tenavatähdet, finnhitsit, paikalliset erikoisuudet ja jopa Hiski Salomaan 1920-luvun loppupuolella levyttämät rallit.
Lähetyksen jälkeen piti soitettavasta musiikista tehdä raportit tekijänoikeusjärjestöille ja laittaa vielä levyt takaisin hyllyihin. Ei ollut harvinaista, että joltain saattoi olla kolmen lähetyksen Teosto- ja Gramex-raportit tekemättä ja levyt takaisin hyllyyn laittamatta. Kaikki ne kuitenkin tulivat lopulta tehdyksi, siitä olen varma. En tiedä ketään, joka tuota työprosessia olisi jäänyt kaipaamaan, vaikka kuinka olisi taipumusta romantisoida vanhan ajan paikallisradion työtapoja.
Pieni, mutta merkittävä työprosessi oli myös lähetysstudion laittaminen lähetyskuntoon ja toisaalta sen saattaminen lepotilaan. Vielä 1990-luvun alussa iltajuontaja viimeisenä työtehtävänään laittoi studion pois päältä ja lähettimenkin off-asentoon. Taajuudelta ei siis tullut myöhään illalla ja yöllä mitään. Aamujuontajan tehtävä oli suorittaa lähetyksen ylösnousemus. Helposti kuitenkin kävi niin, että lähettimen saattaminen on-tilaan unohtui, eikä sitä studiossa huomannut lainkaan. Musiikki soi ja puhe virtasi studion kaiuttimista ja luureista, mutta radiovastaanottimista ei kuulunut mitään. Itselleni kävi näin kahdesti. Molemmilla kerroilla tarvittiin taas teknikon osaamista.
Melko pian Salossa siirryttiin käytäntöön, jossa iltatoimittaja laittoi klassista musiikkia sisältävän, tekijänoikeuksista vapautetun, cd-levyn tauottomana soimaan. Tämä tarkoitti sitä, että lähetintä ja studiopöytää ei otettu milloinkaan pois päältä. Jotkut radiot käyttivät myös linnunlaulua sisältävää materiaalia. Sellaista kerrottiin, että lentoliikenne vaarantuisi, jos ulataajuudelta ei tulisi mitään. Milloinkaan en ole vaivautunut ottamaan selvää oliko todella näin, sillä narratiivi suomalaisen pienen paikallisradion vaikutuksesta kansainväliseen ilmailuun on liian hyvä, jotta sitä viitsisi tosiasioilla laimentaa.
Kesä 1990 oli itselleni valtava loikka kohti aikuisuutta. Ennen kaikkea näin mitä työelämä voisi olla, enhän ollut aiemmin missään kesätöissäkään ollut. Tulipa myös kerran tai kaksi oltua radion porukan kanssa viihteelläkin – alaikäisenä. Opin, että baariin pääsi, jos oli tarpeeksi arvovaltaisessa seurassa ja paikallisen radion toimituksella arvovaltaa tuntui olevan – ainakin mistään mitään tietämättömän 17-vuotiaan mielestä.
Iso loikka otettiin kesällä myös suomalaisessa radiokentässä. Yleisradio teki kesäkuun alussa suuren kanavauudistuksen, jonka myötä valtakunnallisia suomenkielisiä kanavia tuli kolme: Radiomafia, Radio Suomi ja Ylen Ykkönen.
Maailmalla kauhisteltiin Saddam Husseinin johtaman Irakin hyökkäystä Kuwaitiin, mutta samalla odotettiin ilon täyttämällä jännityksellä lokakuussa koittavaa Saksojen yhdistymistä. Itse lähdin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin.